keskiviikko 23. joulukuuta 2009

JOULUILOA!

Ja hyvää joulua vaan sinnekki. Viimesiä rahoja laskeskellaan ja pitää varata taksi lentokentälle huomisaamuksi. Viimeiset päivät on jatkettu löhöillen ja eilen päästiin Bangkokiin. Varattiin netistä etukäteen majapaikka Shanti Lodge, joka oli tietojen perusteella luksushotelli aiempiin verraten, mutta ei tää nyt loppujen lopuks paljoa edellisiä hienompi ole. Hiukan kuitenki.

Paksesta lähdettiin bussilla rajan yli Thaimaan puolelle Ubon Ratchantariin (tai joku vastaava), missä vietettiin odotteleva päivä. Yöjuna Bangkokiin sujui jo melko rutiinilla. Eilen tehtiin ja tänään vielä tehdään viime hetken ostoksia ja tänään sit tosiaan mennään ehkä leffaan ja ravintolaan joulun kunniaksi. Ajatukset on vähän pakostaki lumessa ja saunassa. Pian nähdään!


Jouludinot

torstai 17. joulukuuta 2009

Rauhaisasti virtaa Mekong

Parannuttu on ja antibioottikuuri lopuillaan. Joka päivä on tietenki ollu tuhottoman kuuma. Eilenki lähes varmaan 35 astetta ja kuuma. Hiki virtaa, mutta hiljalleen tähän ilmaan on tottumassa. Hyvin on syötyki.

Lad Losta jatkettiin yhden ylimääräisen lepopäivän jälkeen Etelä-Laosin suurimpaan kaupunkiin Pakseen paikallisbussilla. Bussiasema oli melkein 10 km päässä keskustasta niin loppumatkalle bongattiin mukava tuk-tuk kyyti. Täällä noita jokia virtaa melkein jokaisen kaupungin kupeessa ja Paksen kohdalla se taitaa osittain olla Se Don, mut jossain välissä muuttuu taas Mekongiks. Vaan joka tapauksessa siitä joen kupeesta löydettiin OK majatalo, johon käytiin yöksi. Paksea sen kummemmin koluamatta jatkettiin jo seuraavana päivänä aivan eteläisen Laosin nurkkaukseen, jossa Mekong levenee ja sen virtauksen varrelle on muodostunut 4000 saarta. Muutama saarista on turistisoitunu jo jokseenkin ja lähdetietojen perusteella pyrittiin löytämään rauhallisempi kolkka.

Matka saarille sujui rauhallisesti paikallisbussilla sáwngthàewilla, joka on käytännössä lava-auto, jonka lavalle on rakennettu penkit ja katos. Toisella puolella lavaa paikalliset ja toisella meitä falangeja rivi. Auto vaihdettiin kalastajakylässä veneeseen ja pyydettiin kipparia heittämään meidät suoraan eteläiselle Don Detille, missä bungalowien keskellä juoksee villihanhia ja muita villieläimiä, eikä naapureista ole tietoakaan. Osuttiin tietenkin saarille sesonkiaikaan ja Don Detin eteläkärki oli myös jokseenkin täynnä. Ensimmäisen täyden majatalon saksalainen omistajahäiskä kuitenkin soitti ystävälleen muutaman bungalowin päähän ja sieltä löytyikin tyhjiä loosseja. Saatiin sievä, vähän räjähtänyt siirtolapuutarhamökki ja parvekkeelle kaks riippumattoa, joista toinen romahti kyllä muutamaan otteeseen mun painosta.

Soila sanoo lisää...

Don Detillä saaren reunustaa kiersi erilaiset majatalot Mekongin puolella ja sisäosissa paikallisasutus. Laosissa on yleisesti ollut hyvin ystävällinen vastaanotto kaikkialla ja paikalliset jaksavat ihastella vieraita ja esimerkiksi sitä, että mulla on sarong (jonka päälleasentaminen onkin eräänlainen vaikeastihallittava taiteenlaji). Don Detillä turisteihin ollaan kuitenkin majapaikkojen pitäjiä lukuunottamatta vähemmän ihastuneita (jota ei voi ihmetellä seurattuaan muutamiakin possuilijoita), mutta hymyt ja tervehdykset tuntuvat pehmittävän monien ennakkoluuloja.

Yhtenä päivänä otettiin taas pyörät ja poljettiin naapurisaarelle etsimään Aasian suurinta vesiputousta. Päivä olikin hämmentävä seikkailu, kun eksyttiin ties mille yrttiviljelmille (Ollipa taisi jopa olla vähän peloissaan)... Mutta paahtavassa auringossa monien kivisten ja kuoppaisten teiden päässä olikin pulahduspaikka ja lopulta vesiputouskin.

Don Detillä päivät sujui hyvin rauhaisesti, lähinnä syömistä, loikoilua riippukeinuissa ja naapurimökkien kahden matkaajan välille syntyneen romanssin vakoilua... Ehkä kuitenkin hiukan tylsää, vaikka rentoa tietysti. Niinpä sitten päätettiin lähteä jo vähän aiemmin Champasaciin, joka on hiljaisempi kylänen ja vähemmän valmistautunut palloileviin possuihin.

Siirtyminen sujui yllättävän helposti ja ehkä halvemmallakin, kun otettiin tällä kertaa molemmat rennompi asenne ja todettiin kaikille ylihintaisten kyytien tarjoajille, että meillä ei ole kiire minnekään ja matkustetaan mieluusti paikallisbussilla. Hinnat tipahti nopeasti puoleen, mutta matkattiin silti tylsästi täyteenahdetulla turistipakulla. Joka tapauksessa päästiin oikein hyvin perille. Täällä nyt ihmetellään tätä pikkukaupungin hiljaisuutta. Tänään pyörittiin tuolla ympyrää, ostin äidille joululahjan ja päätettiin teettää tuliainen. Viideltä nähdään, mitä tuli tilattua.

Ajatukset alkaa jo vähitellen pyöriä koti- ja lentomatkan ympärillä. Tuntemukset vaihtelee ilon ja pakokauhun välillä. Kuulemma siellä on lunta, se tuntuu yllättävän hyvältä aatoksena ja kaikkien rakkaiden näkeminen myös. Lääkäriin pääsemistäkin täällä kummasti alkaa odottaa. Kotia ennen pitää kuitenkin vielä uskaltaa mennä lentokoneeseen ja tietysti Suomessa palata töihin ja muuta ällöttävää. Suunniltelmissa ennen Suomea on vielä paluu Pakseen ja junamatka Bangkokiin.


Sáwngthàew


Naapurit


Soila



Mekong



Rantamaja



Champsakin munkit


_Olli ja Soila

perjantai 11. joulukuuta 2009

Mua vaivaa täysikuu!

Eilen illalla alko mulla vatsa vääntelemään ja yö meniki sitten sitä tyhjennellessä molemmista päistä. Eilen aamulla kun istuttiin aamupalalla lähikuppilassa ja haastateltiin paikan omistajalta hänen 3kk vauvansa vointia, omistaja totes että: ”Muuten on ollu tosi helppoo vauvan kanssa, mut nyt vähän hankalampi vaihe kun on täysikuu!” No maassa maan tavalla ja varmaan tää munki pahoinvointi johtuu täydestä kuusta. Jos ei, niin olis edes tavallinen turistiripuli eikä mitään vakavampaa. Onneks löyty kevään Afrikanreissulta jääneet antibiootit juuri tähän hätään ja piakkoin pitäis olla parempi !

Tarkotus oli jo tänään aamulla jatkaa kohti Paksea, mutta tää vointi yllätti huonosti ja päätimmä jäädä vielä ainakin yöks tänne Tat Lohon mikä onki nimensä mukaisesti vesiputouksia täynnä koko kylä. Kaks ensimmäistä putousta on tässä ihan kilometrin säteellä ja hiukan pienempiä, tosin hyvin runsasvetisiä. Kolmas on jossain 10 km päässä ja kuulema paljonki korkeempi, mut jonkun Kiinalaisten padon takia aika kuiva. Ekana päivänä metsästettiin kuumeisesti hyvää uintipaikkaa ja illan tullen sellanen löytyki toisen vesiputouksen kupeesta, tosin väärältä puolelta Se Don-jokea. Seuraavana päivänä lähdettiin aamupalan jälkeen kävellen toisen puolen rantaa putoukselle ja muutaman mutkan jälkeen löydettiin perille. Uintipaikkana täydellinen laguuni, kuin elokuvista. Vahvempivirtainen putous muutaman kymmenen metrin päässä ja muutama sivuhaara teki vesiputouksen suoraan myös laguuniimme. Siinä meniki rauhassa pari päivää uiden ja löhöillen.

Eilen käytiin löhöilyjen jälkeen vielä norsuajelulla tuossa lähiviidakossa. Vaikka se kuulostaa eläinrääkkäykseltä niin se on kaikin puolin hyvä harrastus. Kaiken maailman koneet ovat syrjäyttäneet norsut työelämästä ja sen jälkeen niitä on salametsästetty lihan ja hampaiden takia. Nykyään on hyvä saada norsuille käyttöä turismin myötä ja norsutki saa liikuntaa. Ajelu oli muutenki varsin mukava kokemus. Nähtiin huippuja maisemia ja perinteinen viidakonkylä, tosin sen norsun kuljettaja oli jokseenkin tympee häiskä.

Soila sanoo..

Niin, täällä Tad Lossa on nyt sitten löhöilty jo jokunen päivä. Tänään lähdin etsiskelemään toria, joka nähtiin tullessa tienhaarassa, noin kolmen kilsan päässä majapaikasta. Oikaisin joenrantaa pitkin ja päädyin keskelle temppeliä ja munkkien päivätoimia. Yksi munkki sieltä tulikin heti innokkaasti kyselemään puhunko laosia, englantia tai ranskaa. Juteltiin hetken aikaa niitä näitä ja lähdin sitten jatkamaan torille päin. Paluumatkalla menin jälleen temppelialueen poikki ja kävin viemässä almuina mandariineja. Munkkipoika kiitteli kovasti ja näytti paikkoja ja kertoili luostarielämästä. Poika kertoi jääneensä kymmenenvuotiaana orvoksi; ilmeisesti hänen isä oli mennyt uusiin naimisiin ja pojalle oli pitänyt löytää toinen koti. Luostarissa hänellä on kuitenkin ”uusi äiti”, kuten hän noin kahdeksankymppisen munkkimummon esitteli. Kun olin lähdössä, hän vielä kutsui kanssaan joko kolmelta päivällä tai seitsemältä aamulla rukoilemaan temppeliin. Aikas ihana!

Täällä Laosissa oon oikeestaan matkan ensimmäisen kerran potenu kulttuurishokkia. Riipii vaan tämä köyhyyden määrä ja se, ettei osaa olla hyödyksi, yrittää vaan minimoida oman matkailunsa haittoja... Vapaaehtoistöiden mahdollisuuksia yritettiin eilen etsiskellä, mutta seuraava määränpää Pakse ei vaikuta sen suhteen kovin lupaavalta. Yritin munkiltakin kysellä, mutta kielimuuri tuntui tulevan vastaan. Lapset täällä satunnaisesti kyselevät kuulakärkikyniä tai karkkia, tänään joku pyysi huulirasvaa. Ja sitten vaan kaikkialla kirjoitetaan, ettei avustuksia kannata antaa lapsille vaan vanhemmille, jotteivat lapsoset jätä menemättä kouluun ja ala kerjätä päivisin kaduilla....

Joka tapauksessa Laos on vienyt sydämen mennessään, ihmiset, kulttuuri, luonto, ruoka jne. Tänne tuun vielä takaisin!


Auringonlaskun pojat



Takaa-ajo



Laguuni



Meikkikset ja Laguuni



Tarzan ja Pekka pienena



Norsuylitys



_Soila ja Olli

maanantai 7. joulukuuta 2009

Sai bai dee, hymyilevä Laos!

Hoi An oli iloinen yllätys kauniina vanhana kaupunkina, jossa on kyllä paljon turistivirtaa, mutta paikassa tuntui säilyneen oma kulttuuri siitä huolimatta. Kaupunki on kaunis etenkin iltaisin, kun ravintoloiden edessä ja kaupoissa syttyy värikkäät lamput ja meressä on palavia paperilyhtyjä.

Vaatturit on Hoi Anin spesialiteetti, ja niinpähän päätin (jossain hetken mielijohteessa) teetättää itelleni iltapuvun paikassa, josta joku oli nettiin tyytyväisenä kirjoittanut. Vasta tilauksen jälkeen löydettiin lisää infoa, että kyseisen vaatturiliikkeen ('Chic') omistaja mr. Bu onkin aikamoinen persoona. Kuulemma on alkanut uhkailla ja käynyt hotellin pihalla stalkkaamassa ja riehumassa, jos joku ei ole ollut työn jälkeen tyytyväinen. Mun tilauksen kohdalla kaikki meni kyllä täysin sulavasti, joka voinee johtua siitä, että mr. Bu on keskittyneempi miehiin ja miesten asuihin. Räätälilläkäynti oli itse asiassa ihan mieletöntä luksusta: Valittiin yhdessä räätälin kanssa malli ja kankaat, ja yhden sovituksen sekä korjauksen jälkeen mekko oli mieleinen. Toisaalta en siinä vaiheessa alkanut liian pikkutarkasti syynätä, koska oltiin joka tapauksessa lähdössä Hoi Anista, eikä mitään olisi joka tapauksessa ehtinyt enää tehdä. Myös hiukan kuumottava mr. Bu tuijotteli vieressä ja kyseli ”Happy, happy???”, joten tyytyväinen olin. Ollikin olisi kuulemma saanut kädenkäänteessä uudet tiukat housut ilmeisesti ihan mr. Bun räätälöimänä.

Ja Ollista:

Hoi Anista oliski saanu vaikka mitä teetätettyä tennareista villakangastakkiin, mut tyydyin ostamaan jotain tuliaisia, valokuvia ja sandaalit. Kaupunki oli täynnä kyllä kaiken maailman muitaki kojuja ja oishan siellä saanu hyvin rahansa tuhlattua, mikäli olis rinkassa paremmin tilaa. Oltiin kaikki kolme yötä vähän hienommassa hotellissa, mistä saatiin hyvä aamiainen ja aamu-uinnit yösijan lisäks. Perjantai aamuna heräsin jo ennen kukkoja vaille kuus kuvaamaan auringon nousua, muttei siitä mitään tullu ku heti aamusta ripeksi jo hiukan vettä ja koko päivänhän se tais sataa. Niinku teki oikeestaan jokaisena päivänä ainaki osittain. Kävelin sit paikalliselle torille seuraamaan sen heräämistä ja aikamoinen vilinä siinä heti valosan tultua oliki. Kalat ja kasvikset lenteli ilmassa ja raha liikku kädestä toiseen.

Sateen takia ja muutenkin otettiin sitten aika löysästi joka päivä. Herättiin kyllä ajoissa mut lorvittiin pitkälle päivään hyvän aamupalan jälkeen, hyrrättiin kaupunkia ristiin rastiin ja kyseltiin lampunvarjostimien ja päiväpeittojen hintoja, soviteltiin juhlapukua ja käytiin tieteki syömässä ravintolassa ja vaihettiin toiseen jälkiruoille. No mut onhan loma. Kaupunki oli kyllä tarkkaan nähty siinä muutamassa päivässä ja kun joulu on jo ovella, samoin kuin kotiin paluu niin päätettiin jatkaa matkaa jo lauantaina. Syötiin (pakko vielä mainita kolmannen kerran) heti seittämältä reipas aamiainen ja lähdettiin tinkimään bussilippuja takas Danangiin, mistä oltiin katottu mahdollisia jatkoyhteyksiä eteenpäin. Rahastaja olikin aika vänkyrä eikä millään suostunu 10 000 dongiin, mitä nähtiin paikallistenkin maksavan kyydistä. Puolen matkan jälkeen tonnit alko kelpaamaan.

Yritettiin löytää netistä jo edellisenä päivänä bussin aikatauluja Danangista rajan tuntumaan Kon Tumiin ja koetin myös muutaman kymmentä kertaa soittaa Danangin bussiasemalle niitä kysellen, muttei siitä mitään tullut. Tiedettiin, että ainakin yks bussi lähtee 07.30, mutta tultiin asemalle vasta yheksän jälkeen. Asemalla oli vastassa taas monta monituista kyydin tarjoajaa ja aika pikasesti löydettiin oikea minibussi Kon Tumiin. Tunti siinä pakattiin taas kivitonttuja ja skoottereita takakonttiin, meidän rinkat sidottiin katolle ja takapenkillä oli yllättäen tungosta. Kuski oli perinteinen viiksivallu kaahaaja ja rahastaja joutu seisomaan yli puolet matkasta, kun istumaan ei kertakaikkiaan mahtunu. Viimenen tunti oli lepposampaa matkustusta, kun ei meidän lisäks ollu muita kuin yks matkustaja. Bussikin jätti aivan majapaikan ovelle.

Thinh Quy Hotel oli taas aika erikoinen koettelemus. Meillä oli tiedossa, että hotelli järjestää bussikuljetusta Kon Tumista rajan yli Laosiin, mutta hotellin vastaanottotädillä ei siitä kyllä ollu hajuakaan. Hotellin seinällä oli kyllä selkeet kyltit kyydistä, mutta yks neljästä paikan työntekijästä osas vain sanoa, että ”maanantai, kaheksan tuntia”. Päätettiin jäädä ainakin yhdeks yöks ja selvittää sunnuntaina lisää kyydistä. Huoneessa ei ilmastointilaite tahtonu toimia ja työntekijät huus toisilleen täyttä päätä. Ihmeissäni koetin rauhotella ja näytin peukku pystyssä, että kaikki OK ! Illalla vielä joku ties kertoa, että aamulla lähtee kyyti. Hotellin henkilökunnan raivarit, epämääräisyys ja ristiriitanen info sai aika epämääräsen olon myös itelle eikä puhelut Vietnam-Laos kyytiä tarjoaville bussifirmoille paljoa rauhoittaneet. Joka toinen numero ei ollu käytössä ja joka toisessa oli kyllä palveluaintoa, mutta vietnamiks.

Suomen itsenäisyyspäivän aamuna hotellin edessä lojui tyhjäkännillä laosilainen bussi, jota lastattiin täyttä höyryä kalalla sekä muilla ravintola-aineksilla. Ilmeisesti kyseessä oli tavallinen roudauskyyti Vietnamista Laosiin, mutta kun oltiin edellisenä iltana mesottu sen verran niiden kyytien kanssa, niin näkivät ehkä parhaaksi lähettää meidät heti ensimmäisellä mahdollisella kyydillä ulos maasta. Auttelin lastauksessa viimesten laatikoiden kanssa ja noin yhdeksän aikoihin päästiin matkaan kohti Bo Y:tä. Bo Y on eteläisin, rauhallisin ja uusin rajan ylitys piste ja vaikka opaskirjat väitti, ettei sen läpi turistit pääse vielä liikkumaan, niin netistä onneks löyty muutamia siinä onnistuneita. Eikä meilläkään mitään ongelmia ilmentyny, hyvin vaivattomasti suju. Valtion vaihdoksen näki kyllä välittömästi niin teissä kuin myös ihmisissä. Laosissa on toistaseks ollu kyllä iloisimmat tullivirkailijiat mitä oon nähny. Ja niin on kyllä kaikki ihmiset hyvin iloisia.

Mitäs tässä muuta, parta senkun rehottaa ja hiukset harottaa.

Ja Soila vielä:

Niin, Laos on kyllä rakkautta ensisilmäyksellä. Yritän tässä taistella uusien kielien (ja koukeroisten kirjainten) kiintiötä vastaan ja saada vielä jotakin laon alkeita haltuun. Ainakin tervehdys sujuu kumarruksineen ja osaan jo melkein sanoa, ”olen kasvissyöjä”. Eilen näin ensimmäisen oranssikaapuisen lapsimunkin ja tänään ehkä nähdään heitä lisää, jos ottavat vastaan läheiseen buddha-temppeliin. Varmaan etsiskellään vuokrapyörät ja matkaillaan vähän lähimaastossa. Täällä Laosissa on niin kaunista ja ainakin tässä Attapeussa on rauhallinen ja ystävällinen tunnelma. Köyhässä Laosissa haluaisi kovasti tehdä jotain, mistä olisi apua. Toivottavasti löydetään esimerkiksi Paksessa siihen tilaisuus.

Mutta mikäs meillä täällä: Aurinko porottaa ja nämä valkoiset possut senkun käristyy!


Pojat menee


Soila vaatturilla


href="http://1.bp.blogspot.com/_mhaLdXybl94/Sx9-P04sDNI/AAAAAAAACMI/G87DNNex4ZA/s1600-h/IMGP0623.JPG">
Lamppukaupat



Kalastajamuori



Laatikoita, monitori, moottoripyora ja olli



Attapeun mukulat

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Hyvää ensimmäistä adventtia

Hiljainen turistielo Cat Ba:lla oli sittenkin hiukan oletettua meluisampaa. Kylä oli varsin mukava, kunhan pakeni turistikadun varrelta hiukan syvemmälle viidakkoon. Lauantai meni oikeastaan aika vikkelästi ohi. Olin koko aamupäivän tosi äkänen kunnes otin muutaman tunnin unet ja oliki yhtäkkiä jo ilta sekä illallinen. Hintataso on vieläki mukavan alhainen. Cat Ba:lla yövyttiin melko ok hotellissa 4€ yö ja samaan hintaan syö kaks henkee ravintolassa koko rallin juomista jälkkäriin.

1. Adventtina saatiin kuulla, että hotelli menee remontiin maanantaina ja meidän pitäis vaihtaa asuinsijaa, joten päätettiin samalla sit poistua paikalta ja ostettiin kyyti takas Hanoihin jo maanantaille. Iltapäivä meni sit taas pyöräillessä, ja kyllä pyöräiltiin! Ajettiin auringon paahtaessa ensin rantaviivaa 20km ja otettiin toinen tie saaren ja viidakon läpi takas kohti kylää, vähän suorempaa tietä ehkä 15km. Pariin otteeseen pysähdyttiin eväille ja muuten ihailtiin maisemia melkein 5 tuntia. Kaikkialla mainostetulla Halong Bayllä ei kuitenkaan lähdetty enää pyörimään. Tulomatkalla Hanoihin kuultiin, että joku laivareissu olis ollu hintansa väärti. No ompa ainakin jotain, minkä takia palata vielä Vietnamiin.

Maanantai ja tiistai meni Hanoin vanhassa kaupungissa väistellen mopoja. Jalkakäytävät oli täynnä pysäköityjä skoottereita ja muita menopelejä, joten piti tien viertä pyrkiä eteenpäin. Jokaisen kulman takaa ja jokaiselta pieneltä ahtaalta kujalta tuli aina tuhat uutta mopoilijaa töötti pohjassa ja valot vilkkuen. Kun Suomalaisessa liikenteessä pitää jokaisen autoilijan ite havaita muut liikenteessä olijat, niin taas täällä jokaisen pitää tehdä muille selväks, että on ite liikenteessä. Mahtavaa tööttäilyä ja valojen välkettä. Sit käytiin jopa vankilamuseossaki.

Jokaisessa paikassa tuntuu olevan aina oma villitys mistä saa kieltäytyä jatkuvasti. Xingpingissä oli bambulauttakyyti, Hanoissa lippikset ja t-paidat, Cat Ba:lla oli mopot ja nyt Hoi Anissa vaatteiden teetättäminen.

Soila jatkelee...

Se on vielä Catbasta sanottava, että vaikka asumuksen läheinen alue oli pienoinen pettymys, tehtiin onneksi aiemmin mainittu päivän pyöräilytournee. Halong Bayn saaristo on kovin kaunista ja kyllä kunkin alueen perinteistä kulttuuria on mahdollista nähdä, kun jaksaa hiukan heivata laiskistunutta ahteriaan kauemmaksi valmiiksi katetuilta turistialueilta...

Ylipäänsä tänne Vietnamiin tullessa ei oikein tiedetty, minne mennä tai mitä tehdä, suunnitelmissa oli kierrellä vaan pohjoisen ja keskialuuen tienoilla. Hanoi olikin oikein mukava yllätys. Kaupunki on erikoinen yhdistelmä kiirettä ja rauhaa. Vanhassa kaupungissa kadut on nimetty sen mukaan, mitä niillä ennen myytiin. Meidän yömaja sijaitsi Tuuletinkadulla, joka on nykyään jonkinsortin jumalointikatu: Buddha-patsaita ja kaikkea alttarimatskua maan ja taivaan väliltä. Jokaisessa kodissa, kaupassa ja ravintolassa on alttari ja siinä uhrataan erikoisiakin asioita. Tupakkaa ja suitsukkeita tarjotaan tietysti, mutta sen lisäksi uhrataan usein vähintään laatikollinen spritea, pahahkoja suklaakeksejä, feikkirahaa (jota poltetaan palvontamenon aikana) ja vaikkapa mitä. Jokainen katu, jossa siis yhä on lähinnä yhden artikkelin kaupustelua (lelukatu, kenkäkatu, ameebakatu jne.) on tupaten täynnä liikennettä ja on täysi ihme, ettei nähty kuin yksi (pieni) kolari. Sitten taas siirtyessä ihan Vanhan kaupungin vierustalla olevalle järvelle ihmiset vaan meditoi ja aika tuntuu pysähtyneeltä.

Valittiin seuraavaan siirtymiseen Catballe vienyt hyväksihavaittu bussiyhtiö (Hoang Long) ja hyvin se toimi taas, sitten kun päästiin liikkeelle. Kyllä nämä aikataulut vaan suomalaista jaksaa hämmästyttää: Lähtö oli papereiden mukaan kello 19.00, mutta tuohon aikaan meille osoiteltiin joko tienvierustaa tai odotushuonetta. Puolisentoista tuntia myöhemmin päästiin matkaan makuubussissa, jota voi kyllä suositella matkapahoinvoivalle. Täyteenbuukatussa bussissa meillä oli lattiatason makuupaikat, mun paikka oli mulle täydellinen, Olli joutui vähän kippurassa nukkumaan, mut muuten matka sujui oikein mukavasti. Bussikuskikin tööttäili ja teki hyvin pelottavia ohituksia lähinnä päiväsaikaan. Viereisellä paikalla oleva poika puhui kolmisen sanaa englantia (joista morning=food) ja hän tulkkasi hienosti pienen kirjastosta lainatun south-east asian sanakirjan avulla kaiken tarvittavan. Opittiin matkalla vähän vietnamia ja saatiin enemmän käsitystä vietnamilaisista ihmisistä. Matka sujui suhteellisen joutuisasti, vaikka pysähdyksiä oli jossain vaiheessa ihmeen usein. Yhdelläkin pysähdyksellä kuski kävi ostamassa jotain tuliaisia. Aamulla ja aamupäivällä naapuri ilmoitti 'morning' ja pysähdyttiin aamupalalle (lihakeitto jäi syömättä) ja lounaalle. Lounas oli mukava ”seisova pöytä”, jossa tuotiin erilaisia kupposia, joista sai itselleen annostella. Ruuan jälkeen Olli viittilöitiin viereiseen pöytään ryypyille ja bussissa sama seurue syötti mulle jotakin erikoista halvantapasta jälkiruokaa. Joku siinä matkan aikana vähän laattaili vuoristotiellä, mutta sen jälkeen upouttui taas lueskelemaan lehteä... Perillä Danangissa oltiin tasan kolme tuntia myöhässä.

Danang vaikutti äkkiseltään hiukan ankealta paikalta ja lähdettiin sitten heti paikallisbussilla Hoi Ania kohti. Aikamoisen tinkaamisen jälkeen hypättiin kyytiin, ja paikallisbussimatkailu sai taas uusia ulottuvuuksia. Erittäin huonokuntoisetkin vanhukset joutuivat juoksemaan ja hyppäämään liikkuvaan bussiin ja useimmilla oli mukanaan vielä jotakin kantamuksia tai pyörä. Yksi työntekijä kaahasi bussia, yksi yritti niistää ihmisiltä rahaa mahdollisimman paljon ja yksi roikkui liikkuvan bussin ovensuussa ja heitti sisään matkustajat. Säännöllisin välein joku yritti ulos bussista maksamatta, mutta tämä pysäytettiin kovin ottein.

Asetuttiin tänne Hoi Aniin hotelliin, joka oli halvimmasta päästä, mutta silti aikamoisen hulppea. Onhan täällä sentään oma kylppäri kylpyammeella, buffettiaamiainen ja uima-allaskin tuossa keskellä hotellia.. Katotaan kauanko täällä viihdytään, kauniilta tämä kaupunki ainakin näyttää, tänään vaan tulee vettä kaatamalla. Täältä sitten suunnataan vähitellen kohti Kontumia ja Laosin rajaa.

_Soila ja Olli

Aina vain kuvia !


Cat Ba kauneimmillaan



Pappa ja meri



Pyöräretkellä



Hà Nôi



Hedelmäkauppias



Mietiskelijä



Linja-autossa on myös karaoke

perjantai 27. marraskuuta 2009

Oi ihana Xingping

Kuten hostelli netissä mainostikin, Xingping on oikea kohde, kun kaupungin häly alkaa tökkiä. Xingping on noin 1700 vuotta vanha Etelä-Kiinan Porvoo. Paikkaan saapuilee päivittäin (etenkin ulkoilukelin salliessa) massoittain kiinalaisia eläkeläisiä bussilla tai paatilla. Eläkeläiset parveilevat alkuiltapäivään asti Xingpingin kapeilla ja vanhoilla kaduilla. Kylä on kuitenkin jotenkin niin lämminhenkinen ja aito, ettei edes turistilaumat tai bambulautta- ja Yangshuo-matkaa tyrkyttävät kauppiaat saaneet meitä hermostumaan. Kylässä näkee koko ajan paikallisia ihmisiä, jotka tekevät omia askareitaan kaikista matkailijoista huolimatta. Lähes jokaisessa kadunkulmassa pelataan jotain. Raoillaan olevien ovien takana istuu usein noin viisi miestä läiskimässä korttia tai pelaamassa jotain vaikealta näyttävää peliä. Yhtenä päivänä eksyin ja tajusin kävelleeni ympyrää, vasta kun huomasin toisen kerran pakettiauton, johon oli sulloutunut viitisentoista isoa miestä jonkin pelin äärelle. Xingpingissä jännittävää on myös pikkuruiset kaupat ja kahvilat, joista suurin osa sulkee jo ennen seitsemää ja muuttuu omistajaperheen olohuoneeksi.

Hostelli, johon tultiin asumaan oli täysin hotellinveroinen täydellisine näkymineen Xingpingin vuorille ja Li-joelle. Aika idyllistä meininkiä: Aamuisin heräiltiin kukonlauluun ja todettiin, että jokaisella kukolla on vähän oma laulu (ykskin veti sitä Ennio Morriconen länkkärimelodiaa). Olli sai heti saapumispäivän jälkeen uuden kuumetaudin. Otettiin sitten iisisti ja käytiin vähän tutustumassa kylään. Etenkin maaseudulla perheiden työnjako vaikuttaa olevan sellainen, että vanhemmat hoitavat tilaa ja isovanhemmat vahtivat lapsia. Xingpingissäkin tavallinen näky oli mummo käppäilemässä pitkin kylää alle parivuotias lapsukainen selässään. Meitä molemmat, mummo ja lapsi, tervehti usein iloisesti.

Ollin kuume helpotti yllättävän äkkiä ja nautittiin sitten esille tulleesta auringosta. Koska alue on tunnettu uskomattoman hienoista vuoristaan, lähdettiin toipilaspäivänä selvittämään Yangshuohon kiipeilymahdollisuuksia ja etsimään Ollille uusia kiipeilykenkiä.

Ja olli jatkaa:

No eihän niitä kenkiä sitte löytyny ! Mut kyseltiin siinä sivussa kiipeilymahdollisuuksia alueelle ja varattiin tiistaille puolen päivän reissu. Yangshuohon oli löytäny muutama muukin turisti niinku netistä luettiin ja palattiin pikimmiten kotiin Xingpingiin parturoimaan mun päätä. Sunnuntai kului rauhallisesti lähikukkulalle kavutessa. Illalla käytiin varmasti jossain syömässä ja odotettiin jo maanantai aamun markkinoita. Markkinoilta löydettiin hyvää tinkimistä, teetä ja muutamia tuliaisia. Myynnissä oli tapansa mukaan niin kenkiä, pikaliimaa, hedelmiä kuin myös eläviä ja kuolleita eläimiä kokonaisina ja pienemmissä paloissa. Maanantai iltapäivästä vuokrattiin vielä pyörät eurolla ja lähdettiin tarkastamaan lähialuetta satulan selästä. Katottiin hostellin esitteesta mukavan pituinen iltalenkki ja hajanaisilla ohjeilla eksyttiin keskelle mandariiniviljelmiä. Päällystetty autotie kapeni ensin hiekkatieksi, sittemmin kärrypoluksi ja lopuksi polkua oli jo hiukan hankala seurata. Mandariinejä kaikkialla. Lopulta polku johdatteli kuitenkin takaisin oikealle teille. Pysähdyttiin joen varteen eväksille paikallisen paimenen vakoillessa jokaista liikettä.

Tiistai olikin sitten paras päivä muutamaan vuoteen. Tai ainaki suht mukava. Aamulla palattiin Yangshuohon ja jätettiin rinkat uuteen hostelliin, mistä lähdettiin Andy-oppaan kans bussiasemalle ja kohti kallioita. Päivästä tuli melkosen kuuma ja Soila kiipes pari 15 metristä ja mie sen lisäks muutaman 20 ja yhen 30 metrisen, jonka aikana Soila poseeras perinteisesti kaiken maailman harvahampaisten kiinalaismiesten kanssa kuvissa. Mukavasti otti käsistä ja Yangshuo oli aivan mieletön paikka kiivetä.

Seuraavana aamuna oli taas aikainen herätys ku lähettiin bussilla kohti Nanningia, mistä oli tarkotus ottaa vielä samalle illalle yöjuna Hanoihin. Nanningiin päästiin vaivatta ja taksilla vielä juna-asemallekki hyvissä ajoin, mutta lippuluukulla tuli pieni pettymys kun virkailija ilmoitti, ettei junassa ollu enää paikkoja. No ostettiin seuraavalle päivälle liput ja metsästettiin majapaikka yöks. Varauduttiin tietenkin tupaten täyteen yöjunaan, ku kerran edellinen junaki oli loppuunmyyty, mutta saatiinkin kokonaan miltei oma vaunu. Eikä koko junassakaan ollu Hanoihin asti ku ehkä 20 matkustajaa ja saman verran henkilökuntaa. Rajan ylitys sujui ongelmitta. Kiinan puolella sain kehuja omasta allekirjotuksesta ja Vietnamin puolella taas 15 päivän leiman passiin.

Hanoihin saapuminen kyllä aiheutti vähän ihmetystä. Aikataulun mukaan oli tarkotus olla perillä seittemältä aamulla, mutta konduktööri tuli herättelemään jo vaille viis, että pian ollaan perillä? Siinä unisilmäsenä pakkailtiin tavaroita ja yritettiin tihrustaa lukiko missään kyltissä ”Ha Noi”. No eihän siellä lukenu, mutta kaikki muutkin tuntu jäävän pois joten niin mekin massan mukana. Juna pysähty Hanoissa vaan jollain miniasemalla kaukana keskustasta. Rahaa ei saatu vaihdettua rajalla, kun oltiin siellä keskellä yötä, eikä aseman lähistöllä näkyny ensimmäistäkään pankkiautomaattia. Onneksi pimeän keskeltä työntyi esiin samainen Hanoissa asuva täti, joka oli autellu meitä rajahälinöissä ja tarjos meille taksikyydin keskustaan. Näin ne asiat vaan tahtoo järjestyä. Auttamisen ilosta hymyilevä täti viittoi taksin ikkunasta vielä kahvilan, joka oli auki heti aamusta ja syötiin siellä aamupala.

Seurailtiin paikallisen Töölönlahden rannassa Hanoin heräilyä ja hauskoja vietnamilaisia jumppaavia vanhuksia. Osa istuskeli silmät kiinni rannassa, osa juoksi aamulenkkiä kädet pystyssä, osa teki ihmeellistä pingviinivoimistelua ja osa vain taputteli toisiaan. Puolen päivän aikoihin lähdettiin bussilla Hanoista itään, suuntana Cat Ba saari. Vaihdettiin välillä veneeseen ja taas pienempään bussiin ja illasta saavuttiin tänne Cat Ba Towniin, joka vaikuttaa varsin ok paikalta, hiljaista turistieloa. Soila on vuorostaan hiukan kipeenä.

Kiinassa tosiaan valvottiin tätä meidänkin blogia niin päivitykset jäi vähille, mutta nyt taas helpottaa. Öitä.

_Olli & Soila

Kuvat Xingpingistä ja sieltä!

Soila ja Olli Kiinassa


Maisemakuva


No mikäs tässä, pyöräretkellä


Mummo


Xingpingin Eemeli


Lehmipaimen


Jee


Soilan valinta kiipeilykuvista

torstai 19. marraskuuta 2009

Beijingstä etelään.








Vuoden takaset olympialaiset näkyi Pekingissä vieläki aika selvästi. Metroissa oli selkeet kuulutukset englanniks ja vieläkin opastettiin turisteja kaiken maailman stadioneille kannattamaan maanmiehiä ja -naisia. Peking oli iso, hyvin siisti ja vaikuttava suurkaupunki, mutta ilmansaasteet sai päänsäryn alulle ja iltasin hostellin sohvalla niisti harmaata nokea. Maon pää, rauhan aukio ja kiinan muuri tuli nähtyä, ja jatkettiin nopsaan eteenpäin. Kiinassa on kyllä mainiosti myös työllistetty porukkaa. Kadun lakaisijoita on jokaisella pikkutiellä jo muutama. Muita huipputöitä on myös liukuportaiden vartija, ilmatäytetty lehmäpukumainos, megafoniin huutaja ja metron suunnan näyttäjä.

Mongoliassa oli ihmiset jokseenkin juroja, jopa suomalaista keskivertojurottajaa pahempia, mutta Kiinassa ollaan yleisesti rennompia. Vaikka englantia ei juurikaan osata, kaikki on avuliaita ja pienen fraasikirjan avulla ollaan jouduttu hyvinkin pitkälle. Toiset on ollu turhankin innokkaita auttamaan ja puhunu yllättävänki hyvää englantia, mutta yleensä pahat mielessä. Näitä huijareita ja rahan niistäjiä riittää ja ne olikin Pekingin kurja puoli. Ekana iltana tavattiin pari tälläistä ja asiasta mitään tietämättöminä lähdettiin parin opiskelijan matkaan teelle. Lasku oli harmittavan iso ja myöhemmin tajuttiin, että tais vetää nää ”opiskelijat” ja teeravintolaki välistä hiukan.

Muurille lähdettiin bussilla ominpäin, vaikka olis ollu kaiken maailman pakettimatkojaki tarjolla. No säästettiin hiukan rahaa ja säädettiin hiukan enemmän. Herättiin aikaseen ja aamupala jäi siinä välistä. Löydettiin bussiin taas yhden turhan avuliaan tädin opastamana. Hiukan epäilevinä noustiin kyytiin, joka oli kyllä oikee ja miellyttävän halpa. Tiesin, että bussia pitää vaihtaa puolessa välin ja oikeen kaupungin paikkeilla tää samainen rouva sit viittoili jäämään pois. Ulkona huomattiin, et ollaan keskellä teollisuusaluetta ja paikalla odottaa samaisen tädin soittama kallis taksikyyti suoraan muurille. Ei edes kysytty hintoja vaan lähdettiin painelemaan teollisuusalueen halki. Hampaaton taksimies lähti autolla perään ja täti kavereineen kierti korttelin ja tuli jalkasin vastaan. Umpikuja. Muutama harhautusliike ja jatkettiin matkaa, tosin koko kauppalopokopla kintereillä. Kuin ihmeen kaupalla saatiin minibussi hyvään hintaan, joka kuskas Jinshanlingin muurinpätkälle. Oli tarkotus ensin kävellä 10km matka toiseen kylään muurin varrella, mut lähdettiin ensin väärään suuntaan ja sit alko välistä jäänyt aamupala tuntumaan jaloissa niin, kierrettiin vain muutaman tunnin lenkki. Nousut oli välillä hyvin jyrkkiä, jäisiä ja huonokuntoisia, mut muuri oli kyllä vaikuttavampi ku kuvissa.

Soila jatkaa..

Pekingin siisteys hämmästytti ensimmäisenä. Jokaiselle lattialaatalle oli oma hinkkaajansa ja ihmiset vaikuttivat olevan keskittyneitä omiin työaskariinsa, eivätkä niinkään viattoman turistin taskuihin. Olimme ensimmäisenä päivänä tosi tyytyväisiä, kunnes aiemmin mainitut, sinänsä mukavat, teekutsut päätyivät ikävään loppuunsa. Kyseiset opiskelijatyttäret olivat uskomattoman lahjakkaita näyttelijöitä ja itse tapauksen jälkeenkin meni lähes tunti kunnes tajuttiin koko tarinan karu totuus. Tästä episodista mulle jäi kyllä karvas maku koko Pekingissäolon ajaksi. Jokaisessa siirtymässä paikasta toiseen tappelin ainakin Ollin, mutta yleensä myös kaiken maailman kaupustelijoiden kanssa. Muurireissullakin kävin lopulta karjumassa kiinaksi, englanniksi ja suomeksi hampaattomalle varjostajalle. Kuski sen sijaan suojaili korviaan ja jatkoi hidasta ajelua rinnalla.

Pekingissä lähinnä haahuiltiin pitkin katuja ja etsittiin hyviä ruokapaikkoja ja shoppailua. Kummankaan löytäminen ei suuressa kaupungissa ole ummikolle aina helppoa. Mainitsemisenarvoisia paikkoja on kuitenkin pieni leijakauppa ihan hostellin lähettyvillä (Nanheyn Dajiella) sekä punaisen torikadun ruokapaikat ja tunnelma. Toiseksi viimeisenä Peking-päivänä eksyttiin kauemmaksi kotoa ja päädyttiin kauppakadulle, josta viimein löydettiin ruokapaikka, joka oli auki. Kiinankieltä on hämmentävän vaikea lausua. Yritän monessa paikassa ilmaista yksinkertaisimmalla tavalla eli kahdella sanalla olevani kasvissyöjä, shü sí. Kömpelön lausumiseni jälkeen ravintoloissa ei ymmärretä enää edes kirjallista kasvisruokatilausta. Kyseisellä kerralla koin tulleeni kerrankin ymmärretyksi, xie-xie, dou-fu - kyllä, tofua, kiitos! Tarjoilija oli kaiken lisäksi hyvin ystävällinen. Molemmille kannettiin eteen huikean isot, luultavasti perheannokset. Ruoka oli hyvää, tosin jotkin tofupalaset oli epäilyttävän oloisia. Yhden erikoisen palan jälkeen tajusin ruveta välttämään lötköjä palasia, mutta sikakimpale oli jo tehnyt tehtävänsä ja puolen tunnin päästä olin ruokamyrkytysoireiden kourissa.

Toissapäivänä lähdettiin kohti etelää. Odotettiin rähjäisen aseman perusteella turvatonta junaa etenkin ostamillamme, halvemmilla hard-sleeper-paikoilla, mutta eikä §mitä! Täydelliset yläpunkat kuuden hengen karsinassa. Ihmiset olivat uteliaita, mutta hyvin avuliaita. Eräs poika soitteli vanhaa kiinalaista soitinta, shüita(?), joka muistuttaa kukkopilliä, mutta ääni on matalampi. Tänään yritin kysellä kyseisen soittimen perään, mutta nyt tarjottiin kasviksia...

Olli vielä..

Suunnitelmat vaihtu viime hetkellä ja tultiin Yangshuon sijasta Xingpingiin, joka on paljon pienempi kylä tässä Yangshuon vieressä. Kylä on mielettömän hyväsydäminen ja meinattiin tässä rauhottua joku viikko.


_Olli ja Soila

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Mongoliasta. Tietenkin!

Viimepäivät vietettiin täällä kylmässä Mongoliassa ja huomenna aamulla kuuden aikoihin ollaan jatkamassa matkaa junalla kohti Pekingiä. Aikas lyhyt visiitti tuli tähän miljoonien hevosten maahan, vaan raiteet kutsuu.

Hyytävän kylmä sunnuntaiaamu herätti toden teolla junasta noustessa ja helpoin vaihtoehto oli hypätä ensimmäisen hostellin sisäänheittäjän kyytiin Ulan Batorin rautatieasemalla. Hostelli on ollu varsin ok vaihtoehto. Paljon matkaajia, jotka jostain syystä istuu ainoastaan tuossa aulassa kattomassa leffoja, ykski tyttö on istunu siinä joka päivä ja koko ajan ! No me on kierrelty tässä keskustassa ja toreilla, käyty syömässä hienoissa ravintoloissa ja nautittu hiukan halvemmasta hintatasosta, ajeltu bussilla lähikukkuloille ja paleltu. Ulan Batorilla ei ole paljoa tarjottavaa näin keskiverto turistille. Ruokalat on hyviä ja 10 eurolla syö hyvinki kaks henkee ravintolassa. Kylmä on kuin Suomessa talvella, mut ilma on kuivaa, joten pakkanen puree kunnolla. Soilan isältä saamat rukkaset on tullu kyllä hyvään käyttöön, kiitti !

Mongolian maaseutu taas oli sitä mitä halusinkin. Lähettiin aikaisin tiistaina autolla Tereijn kansallispuistoon ja näkymät oli mielettömän hienot. Tuppauduttiin tuntemattoman perheen jurttaan heti aamusta ja herätettiin ne siinä samalla. Äiti oli kyllä jo pukeissa, mutta isä pomppas sängystä ja huitas nopeasti housut jalkaan. Lattialla siskonpedillä näytti nukkuvan perheen kaks lasta, mutta peittojen alta löyty vielä muutama, ilmeisesti naapurin mukula ja renkipoika. Me saatiin ylärinteestä turistijurtta, jossa oli kamina keskellä mökkiä ja sängyt neljälle. Aamupäivällä käytiin kahdestaan patikoimassa vuorella ja iltapäivällä hypättiin hevosten selkään ja käytiin pakkasessa parin tunnin ratsastuksella. Polvet ja varpaathan siinä jääty. Yö oli hieno ja maisemat aivan mahtavat.

Soilaa potkas hevonen reiteen ja ite yllätin tänään jonkun äijän, kun sillä oli käsi mun taskussa. Ilmeisesti yritti lainata rahaa.

Soila jatkaa...

Kylmä on tosiaan etenkin aamuisin ja öisin. Tuloaamun pimeys, kylmyys ja pienet lapset tuossa säässä katujen varsilla hytisemässä sai kyllä palan kurkkuun. Täällä on saanut itsekin kokea jäätävän ilmaston etenkin eilisellä jurttareissulla. Onneksi Ollilla on leirihenkeä ja -taitoja, koska meidän vastuulle jäi oman jurtan lämmitys.

Elämäni toinen kohtaaminen hevosen kanssa alkoi tosiaan potkulla reiteen ja tänään tuossa jalassa komeilee mustelma hevosenkengän muodossa (edellisellä kerralla työnsin sormet hevosen kitaan ja sain mustat sormenpäät). Pelottavia elikoita, ei voi muuta sanoa. Mutta ratsastus oli kyllä hehkuttamisen väärti. Maaseudun maisemat olivat upeat, lumisia vuoria silmänkantamattomiin, karjapaimenia, kameleita ja muuta hienoa. Mukana ratsasti noin kuusitoistavuotias poika, joka lauloi hienosti mongolialaista hevoslaulua. Pitkän matkan aikana ohjelmisto kuitenkin muuttui räppäykseen ja epäonnistunut kurkkulaulukokeilukin johti eläinten äänten matkimiseen. Jurtan asukkaat olivat hevospoikaa ja asuinta lukuunottamatta länsimaistuneita. Lautasantenni komeili pihassa ja saippuasarja pauhasi isohkosta telkkarista.

Yleisesti aletaan molemmat olla terveempiä, parin illan takaisesta ruokamyrkytyskohtauksestakin selvisin. Kuuden tunnin aikaerokin alkaa vähitellen taittua. Aurinkoa kohti lähdetään ja sitä tietysti odotan innolla. Postikortit, jotka kirjoitin täällä lähtevät tavan mukaan vasta Kiinasta.

Kaisalle ja Juhalle vielä suuren suuret onnittelut, tuun juhlimaan teitä ja asuntoa, kunhan täältä tullaan. Äidille ja Sallalle kiitos, että ootte hoitaneet niitä paperisotkuja siellä. Isän noin viiskymmentä kertaa tullu viestikin on oikein mukava piristys nyt kun tietää, ettei siitä tarvitse aina maksaa.


H1N1-muotia !


Kaunis Ulan Bator


Olli lämmittelee kotijurtassa


Hima


Ei niin pelottava hevonen


Illalla




Terkkuja
_Olli & Soila

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Junaöverit

Viisumisähläily sai räkätaudissa pään niin tukkoon, että luulen unohtaneeni kaiken kotiin. Ei ole kuitenkaan tullut vielä muuta mieleen kuin tuliaiset Suomesta paikallisille avuliaille sieluille. Tajuton kiire tuli joka tapauksessa ja ainakin hesari unohtu kääntää Sallalle...

Äidin ja Lumikin antamat ja meidän ostamat eväät tuntui vielä lähtiessä aivan ylenpalttisilta, suklaalevyjä, karkkipusseja, pussipuuroja ja pasta-aterioita, pähkinöitä, näkkäriä, vihanneksia, mandariinia, mehuja, vodkaa... mutta viiden päivän junamatkalla tuli nälkä (pasta ei todellakaan valmistu kuumassa vedessä...). Hyttiseurana Moskovasta Mongoliaan oli mongolialainen Tuija(?), joka opetti joka päivä jotain mongoliankielistä sanottavaa. Matka meni yllättävän hyvin, ainoastaan viimeisenä päivänä tilanahtaus ja räkätilanne sai meidän kaikkien hermot kireälle.Tuija oli juuri yksi niistä ystävällisistä sieluista, joka joutui tyytymään kiitoksena salmiakkikarkkeihin (joista ei varmasti tykännyt). Junamatkalla oli aikaa köhiä viimeiset sikataudin limat kurkusta, paitsi rajalla, jossa oli näyteltävä tervettä parhaansa mukaan. Ollille koitin suositella piiloutumista hengitysmaskin taa, koska tauti oli tarttunut siinä vaiheessa ja Ollin nenä oli paljastava. Erilaista röhinää ja hinkumista matkalla kuului jokaisesta hytistä sekä käytävältä, mihin leiriytyi erikoinen jumppaava ja lauleleva kiinalaismies; luulin, että naapurihytissä on kertakäyttökamera, vaan ääni lähtikin kiinalaisen nenästä.

Ja olli jatkaa..

Toisella puolellea koppinaapurina oli venäläinen mörkö, joka kuunteli Freestyleriä ja Amenoa vuoroperään puhelimsetaan. Mörkö kävi meidän hytin ovella puhumassa aina venäjää ja toi välillä kirsikkahilloa, mistä saiki hyvää teetä nuhaan. Muuten vaunu oli puolillaan muita turisteja, joihin ei kyllä pahemmin tutustuttu. Junan vaunuja lämmitettiin hiilillä ja lämpötiat vaihteli aina 17-27 asteen väliltä. Perjantai aamuna oli ikkunan läpi satanu jotenkin kummallisesti lunta ja varpaat olikin hiukan kohmeessa.

Ikkunasta maisemat oli hyvin venäläisiä: pakkassäässä kuvivuvia pyykkejä, vanhuksia ilman hanskoja, hylättyjä tehtaita, romahtaneita kattoja, aaltopeltiä, metsää ja Venäjää.

Rajan ylitys hiukan jännitti kun ei muistettu/tehty viisumin rekisteröintiä, muutei siinä mitään ongelmia kuitenkaan tullut. Oli tosiaan hyvä teeskennellä tervettä, kun oli maahansaapumisilmotukseen jättäny rastittamatta kohdat, joissa kysyttiin viimepäivien sairastamisia; kuumetta, yskää, aivastelua, vuotavaa nenää ja kutiavaa kurkkua. Punainen nenä ja terve kuin pukki. Leima passiin !

Nyt sunnuntaina on lepäilty Ulan-Batarissa. Pian nukkuu ja lähipäivinä maalle. Pakkanen on niin kuivaa täällä.


Soikku Punaisella Torilla



Junamaisemia



Kauppiaat pysähdyksellä



Tuija ja aamuinen lumisade



Meininki hyvä!





_Soila ja Olli